Selkokielen typografia

Prologi

Vaikka en olekaan kirjainsuunnittelija tai typografi, mutta koska typografiset valinnat vaikuttavat luettavuuteen, ajattelin että tähän aiheeseen olisi hyvä pureutua vähän syvemmin. Kirjoitan aiheesta parhaan kykyni mukaan ja aihealueeseen spesifioituneet graafikot saavat vapaasti korjata käsityksiäni jos heidän näkemyksensä eroaa oleellisesti omistani. Varoituksen sananen lukijalle, koska tätä kirjoitusta tehdessäni olen törmännyt jatkuvasti uusiin mielenkiintoisiin asioihin, tekstistä on tullut jokseenkin pitkä ainakin tavanomaiseen blogikirjoitukseen verrattuna. Toisaalta ajattelen, että tällä Twitter-viestien rajaamalla aikakaudella pitkän tekstin kirjoittaminen, samoin kuin sen lukeminen, on piristävää vaihtelua.

Yleistä typografiasta

Typografian viilaaminen huippuunsa on ihan oma taiteen lajinsa, mutta kun osaa huomioida muutamiin perustekijöihin niin ei ainakaan oleellisesti tule lyöneeksi kapuloita lukijan rattaisiin. Selkokielen taittamiseen on olemassa omat yleistason ohjeet joita en viitsi alkaa toistaa tässä kirjoituksessa, ne löytyvät esimerkiksi Selkokeskuksen sivuilta. Kun puhutaan leipätekstistä niin selkokielistä taittoa tehtäessä kannattaa unohtaa kovin erikoiset fonttivalinnat ja pitäytyä konventionaalisissa kirjaintyypeissä. Lyhyempiin teksteihin kuten otsikkokäyttöön voi tietty miettiä muutakin kuin tavanomaisinta vaihtoehtoa, eihän selkokielisenkään taiton idea ole näyttää tylsältä, vaan että taitto tukee muuta visuaalista ilmettä ja sisältöä.

On hyvä pitää mielessä, että kirjaimen koko, riviväli ja rivin pituus vaikuttavat kaikki vahvasti toisiinsa ­– jos pienennät tai kasvatat näistä yhtä, on myös muita todennäköisesti muutettava. Hyvin tehdyssä taitossa myös merkkiväli-, sanaväli- ja tavutusarvot säädetään siten, että ladelma on kaunista luettavaa tekstin koosta riippumatta. Tavutusta tosin ei yleensä selkokielisissä teksteissä käytetä. Taitto-ohjelmissa, kuten InDesignissä, kauniin ladelman tuottaminen on lähinnä taittajan taidoista kiinni – työkaluja säätöjen tekemiseen löytyy kyllä. Hyvin tehdyissä fonteissa oletusasetuksillakin saadaan useimmiten ihan kelvollista jälkeä aikaiseksi. InDesignin oletusasetuksilla syntyy tosin aika tiivistä ladelmaa, joten selkotekstin kohdalla harventaminen voi olla paikallaan. Taitto-ohjelmissa voidaan käyttää numeerisen välistyksen sijasta myös optista välistystä, joka sekin toimiikin yleensä aika hyvin – itse käytän sitä usein esimerkiksi isokokoisissa otsikoissa. Enemmän fontin oletusasetuksilla on merkitystä ympäristössä jossa ei ole käytössä yhtä eksakteja työkaluja säätöjen tekemiseen. Esimerkiksi Word-tekstinkäsittelyohjelmassa säätäminen on paljon karkeampi toimenpide. Maalaisjärjen käyttö on sallittua, jos pystyt itse lukemaan tekstin normaalin lukuetäisyyden päästä ongelmitta, niin todennäköisesti et ole tehnyt fonttivalinnoissa tai -säädöissä merkittäviä virheitä. Ja yllätys yllätys, ihan samalla tavalla omiin silmiin luottaen ammattilaisetkin arvioivat luettavuutta suunnittelemissaan taitoissa.

Web-sovelluksissa typografian hiominen on hankalaa puuhaa, lopputulokseen kun vaikuttaa varsin monta muuttujaa. Fonttien digitaaliseen käyttöön en tässä yhteydessä pureudu enempää, mutta jos niistä haluaa lukea lisää niin suosittelen esimerkiksi Saavutettava.fi -sivustolta löytyviä artikkeleita Saavutettavaa typografiaa – osat 1 ja 2, jotka valottavat hyvin aiheeseen liittyvää problematiikka. Lisätietoa löytyy myös Jukka K. Korpelan Verkkojulkaisun typografia kirjasta.

Typografian urbaanit legendat

Typografiaan aihealueena liittyy jonkin verran sitkeässä eläviä myyttejä tai ohjeita, joilla on saattanut olla aikanaan todellisuuspohja, mutta niiden merkitystä nykyhetkessä sekä painoarvoa tekstin saavutettavuuden monimutkaisessa paletissa, ei kannata ehkä liiaksi korostaa. Yksi sitkeästi elävä myytti on ollut, että päätteellisiä fontteja ei tulisi käyttää näyttöpäätteillä niiden huonon luettavuuden takia. Tällä on historiallinen pohja sillä aiemmin kun näyttöjen tarkkuus ei ollut samaa luokkaa kuin nykyään, päätteelliset fontit erottuivat pienessä koossa huonommin kuin päätteettömät. Nykyiset näytöt alkavat olla sen verran tarkkoja, että tätä ohjetta ei tarvitse sellaisenaan enää noudattaa. Esimerkiksi iPadin Retina näytön tarkkuus on 264 pikseliä tuumalle, mikä on jo niin korkea tarkkuus, että teksti saa olla aivan pienen pientä pränttiä jotta näytön ominaisuudet heikentäisivät sen piirtymistä ­– tässä vaiheessa ollaan joka tapauksessa kauan sitten ohitettu se tekstikoko joka on ihmissilmälle miellyttävää lukea normaalilta lukuetäisyydeltä. Vuosien varrella näyttöpäätekäyttöön on myös kehitetty erilaisia tekniikoita joilla päästään pikseliä pienempään tarkkuuteen, siten kirjainten piirtymistä ruudulle on entisestään pystytty parantamaan (esim. Microsoftin ClearType-tekniikka ja Adoben CoolType). Paljon enemmän luettavuuden kannalta on merkitystä sillä kuinka laadukas päätteellinen tai päätteetön fontti on valittu ja että fontin koko, rivivälit, palstan leveys samoin kuin kirjain- ja sanavälit ovat kunnossa. Jos sitä vastoin suunnittelet julkaisua sanomalehteen tai muuhun harvalla rasterilla painettavaan tuotteeseen, niin fonttivalinnalla painoteknisistä syistä on toki merkitystä. Yleisesti ottaen formaatista riippumatta, jos tekstikoko on erittäin pientä ja/tai teksti esitetään negana, päätteetön fontti on turvallisempi valinta.

Tässä yhteydessä voitaisiin myös kumota myytti, että päätteellinen fontti on päätteetöntä luettavampi painetussa tekstissä. Lukunopeus on henkilökohtainen ominaisuus joka vaihtelee ihmisestä toiseen aika paljonkin, mutta kirjaintyypillä ei ole niinkään suurta vaikutusta tähän nopeuteen. Tutkija Ronald Carver on esittänyt, että lukunopeus ei niinkään ole riippuvainen siitä millä nopeudella tunnistamme tekstin, vaan kuinka nopeasti käsittelemme sen merkityksen. Lukiessamme (tavalliseen tapaan) katseemme liikkuu nopeudella joka vastaa kognitiivista kykyämme. Lukeminen, samoin kuin kirjoittaminen, on erittäin monimutkainen ja monesta osatekijästä muodostuva kognitiivinen kyky. Tähän kykyyn vaikuttaa monet tekijä kuten älykkyys, koulutustausta sekä tapahtumahetken vireystila. Jokainen joka on väsyneenä yömyöhään tahkonnut tenttitekstiä jota ei oikeastaan haluaisi edes lukea, muistaa kuinka hitaalta ja raskaalta lukeminen on tuntunut. Lukemisen nopeutta ei ole tuolloin rajoittanut huono typografia, silmien motoriikka, grafeemien merkityksen tunnistaminen vaan tietoinen mielemme joka mieluimmin kuljettaisi meidät sänkyyn nukkumaan kuin syöttäisi enää yhtään uutta tietoa semanttiseen muistiin. Sveitsiläisen kirjainmuotoilija Adrian Frutigerin sanoin: ”I learnt to read with gothic characters and I never experienced the slightest difficulty. I think legibility is solely a matter of habit, and speed in reading depends not so much on the speed of the eye than on that of the mind.” (Eurographic Press 1962, 260 sit. Lund 1999, 73)

Carverin mukaan meillä ei ole juurikaan keinoja kasvattaa lukunopeuttamme, mutta sen sijaan lukunopeus voi toki hidastua mm. huonojen typografisten suunnitteluratkaisujen seurauksena. Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että fonttien välillä pitää olla aika suuria eroja, jotta saataisiin aikaan merkittäviä tuloksia lukunopeuden vaihtelussa. Tässä voisi vetää johtopäätöksen, että meillä olisi jonkin verran pelivaraa sillä puolella prosessia joka kuljettaa mielellemme pureskeltavaa. Itse suunnittelijana käyttäisin tuon varan visuaalisen kiinnostavuuden nostattamiseen, sillä onnistunut visuaalisuus voi kasvattaa motivaatiota lukemista kohtaan ja tehdä siten kokemuksesta paremman. Tällä en tarkoita typografisia kokeiluita tai koristelua, vaan sitä että selkokielisessäkin taitossa uskallettaisiin lähteä hakemaan tekstin tunnelmaan ja sisältöön sopivaa visuaalista ilmettä ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta siitä että syrjähyppy puhtaanvalkoiselle pohjalle ladotusta Verdanasta aiheuttaa välittömästi sen, että lukija ei pysty hahmottamaan tekstiä.

Yleisesti ottaen luemme parhaiten sellaisia kirjaintyyppejä joita olemme tottuneet lukemaan. Päätteellisiä fontteja on aiemmin käytetty yleisesti leipätekstinä lehdissä ja kirjoissa joten saattaa olla, että aiemmat sekä oma sukupolveni on vielä aavistuksen harjaantuneempi lukemaan niitä kuin päätteettömiä kirjaimia. Merkittävää vaikutusta lukunopeuteen tällä ei tavalliseen tapaan lukevalle ole, mutta niille joilla on lukemisessa vaikeuksia fonttivalinnalla saattaa olla enemmän merkitystä. Ole Lund esittää vuonna 1999 Readingin yliopistoon tekemässä väitöskirjassaan Knowledge construction in typography: the case of legibility research and the legibility of sans serif typefaces, että varsin monet tutkimukset, jotka ovat juurruttaneet käsitystämme tuosta päätteettömien fonttien heikommasta luettavuudesta, ovat itse asiassa sisältäneet metodologisia virheitä. Lund analysoi 28 luettavuutta (olen kääntänyt legibilityn tässä yhteydessä luettavuudeksi, jotta se erottuisi sanasta readability, joka myöskin kääntyisi suomeksi luettavuus. Jälkimmäisestä olen termit erottaakseni käyttänyt käännöstä ymmärrettävyys) käsittelevää tutkimusta jotka oli tehty vuosien 1896 ja 1997 välillä ja totesi että lähes yhtään näistä tutkimuksia ei oltu toteutettu siten, että saadut tulokset olisivat yksiselitteisiä. Mukaan noihin 28 tutkimukseen mahtui myös täysin tuulesta temmattuja tuloksia kuten kasvatuspsykologi Cyril Burtin yhdessä fiktiivisen tutkimuskumppaninsa kanssa kirjoittama A psychological study of typography, joka juurrutti pitkäksi aikaa käsityksiä päätteellisten fonttien ylivertaisuudesta. Lundin väitöskirja on ladattavissa rekisteröitynelle British Libraryn EThOS tietokannasta. Jos kädenvääntö päätteiden merkityksestä kiinnostaa, käytettävyyden parissa työskentelevä Alex Poolin artikkeli on myös lukemisen arvoinen. Hän kävi läpi maisterin tutkinnon opinnäytteenään yli 50 typografiaan ja luettavuuteen liittyävää tutkimusta.

Sen sijaan, että luettavuustutkimuksissa olisi mitattu yksittäisten merkkien tunnistamiseen käytettyä aikaa, Lund huomasi että niissä oli yleensä mitattu lukunopeutta tai jopa luetun ymmärtämistä ja muistamista. Lukunopeuden mittaamisessa on se ongelma, että muuttujia tulee mukaan niin paljon että vertaileva tutkimus on hankalaa. Jo pelkkä x-korkeuden ero vaikuttaa oleellisesti lukunopeuteen. Taittoa tehtäessä graafinen suunnittelija valitsee silmämääräisesti arvioiden (esimerkiksi testitulosteita apuna käyttäen) sopivan fonttikoon, toisin kuin lukunopeutta mittaavissa tutkimuksissa joissa valinta on tehty yksinomaan pistekoon mukaan. Kun pistekoko taas määrittyy pienaakkosten maksimi ylä- ja alapidennysten (plus pieni tyhjä tila) eikä kirjaimen x-korkeuden mukaan, pistekokoon perustuvaan luokitteluun pitäisi suhtautua kriittisesti. Jos siis verrataan kahta saman pistekoon, mutta erilaisen x-korkeuden omaavaa kirjaintyyppiä kuten vaikkapa Adobe Garamondia ja APHontia (näkövammaisille tarkoitettu erityisfontti josta kerrottu jäljempänä lisää), niin todennäköisesti jälkimmäinen menestyisi paremmin lukunopeutta mittaavissa tutkimuksissa, riippumatta siitä kumman kirjaintyypin tunnistettavuus kirjaintasolla on korkeampi.

Garamond_VS_APHont

Kaksi saman pistekoon fonttia voi näyttää näinkin eri kokoisilta. Huomioitava asia rivivälin riittävyys APHont fonttia käytettäessä, automaattisella rivivälillä ylä- ja alapidennykset eri riveillä tulevat hyvin lähelle toisiaan.

Myös riviväli tulisi säätää sopivaksi juuri x-korkeuteen nähden, mikäli tavoitellaan parasta luettavuutta (ylä- ja alapidennykset määrittelevät toki rivivälin pienimmän mahdollisen arvon sillä eri riveillä olevat kirjaimet eivät saa osua toisiinsa). Silloin kun testauksessa käytetään kiinteää riviväliä niin ne fontit joiden x-korkeus sattuu olemaan optimaalinen riviväliin nähden, oletettavasti hyötyvät tilanteesta. Liekö näillä tekijöillä ollut vaikutusta siihen, että useampikin dysleksian omaavien erityistarpeisiin kehitetty fontti on pärjännyt luettavuustutkimuksissa heikosti – niissä kun on usein käytetty pitkiä ylä- ja alapidennyksiä, mikä pakostakin tekee niiden x-korkeuden pieneksi verrattaessa osaan saman pistekoon muita fontteja. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin tekstissä, kun käsittelen näitä erityisfontteja ja niistä tehtyjä tutkimuksia. Garamondista puhuttaessa kannattaa muuten huomioida minkä valmistajan versiosta on kyse, kuten Markus Itkonen huomauttaa Typografian käsikirjassa: ”Yllättävää on eri valmistajien Garamond-versioiden suuri ero: esimerkiksi paljon käytetty Adobe Garamondin x-korkeus on selvästi pienempi kuin useimpien muiden Garamondien. Adobe Garamondin käyttäjä joutuukin valitsemaan leipätekstiin lähes pistettä suuremman kirjainkoon.” (Itkonen M. 2003, 68).

Oikeastaan typografiassa melkein kaikki toimii suhteessa ympäristöönsä ja on naiivia olettaa, että sitä voitaisiin tutkia kuin laboratoriossa muutamalla yhtä arvoa ja poissulkemalla toisia kunnes on muodostettu kaava jolla saadaan tuotettua optimaalista tekstiä. Ylipäätään ajatus optimaalisesta luettavuudesta on älytön sillä jokaisen lukijan kohdalla tulisi tällöin ensin määritellä mikä on juuri hänelle optimaalisinta. Typografian ainoa rooli ei ole myöskään olla mahdollisimman nopeasti omaksuttavan viestin visuaalinen presentaatio, vaan sillä on myös muita rooleja. Noiden roolien arvottaminen on osa suunnittelijan työtä, selkokielen taitossa toki luettavuuden rooli on tärkeä ja ratkaisut jotka heikentävät luettavuutta tulisivat olla erittäin hyvin perusteltuja.

Lund kirjoittaa tutkimuksensa tuloksista seuraavaa: ”The thesis effectively reveals that nearly all of the 28 studies which have been reviewed (of a surprising total of 72 identified studies) lack internal validity (the intra-paradigm sine qua non of experimental research). It is shown that this lack of internal validity is largely due to confounding factors that resides in the stimulus material, in the last instance caused by the researchers’ inadequate domain knowledge (about typography). Other methodological flaws are also revealed.” (Lund 1999, 247). Lund kiinnittää myös huomiota laajemman tason luettavuus- ja lukutaitotutkimuksen vähäisyyteen kahdeksankymmentäluvulle tultaessa, jolloin tutkimus on siirtynyt enemmän yksittäisten kirjaintyyppien tutkimiseen tai toisaalta informaatiosuunnittelun piiriin jolloin tutkitaan käyttökokemusta ja käytettävyyttä yleisemmällä tasolla.

Jos joitakin ohjeita näistä luettavuutta mittaavista tutkimuksista kuitenkin halutaan vetää, niin näyttäisi siltä että kirjaimen (pylvään) paksuus, x-korkeus, sisään jäävät aukot ja merkkiväli ovat hyvin oleellisia mittoja. X- korkeus suhteessa versaalikorkeuteen ei tulisi olla liian pieni, mutta ei toisaalta myöskään liian iso sillä kumpikin ääripää voi olla pahaksi luettavuutta ajatellen. X-korkeus määrittää sen, kuinka isolta tai pieneltä kirjaintyyppi vaikuttaa verrattuna toisiin saman pistekoon kirjaintyyppeihin. Kirjaimen koko vaikuttaa lukunopeuteen siten, että tiettyyn pisteeseen asti koon kasvaessa lukunopeus kasvaa. Kuitenkin kun kokoa edelleen kasvatetaan, saavutetaan tietty rajapyykki jonka jälkeen lukunopeus alkaa hidastua. Tuo raja vaihtelee fontista riippuen, mutta karkeasti arvioiden 14 pisteestä ylöspäin (tavallisilla lukijoilla) asiaan kannattaa alkaa kiinnittää huomiota. Fonttikokoa miettiessä kannattaa huomioida, että fontin kokoon ilmoittaminen pisteissä (nykyisissä julkaisuohjelmissa 1 pt = 0,3528 mm), juontaa juurensa kirjapainotekniikan historiasta. Tällä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa minkä kokoiselta teksti näyttää vaikkapa webbisivulla, niissä fonttikoko määritellään usein suhteessa selaimen oletusfonttikokoon (joka on useissa selaimissa 16 pikseliä). Nopea lukunopeus ei aina ole myöskään suoraan yhtenevä sen kanssa millaista tekstiä lukijat kokevat miellyttäväksi lukea. Esimerkiksi vanhemmat lukijat saattavat suosia isotekstisiä kirjoja, vaikka heidän todellinen lukunopeutensa siitä aavistuksen hidastuisikin. Isotekstistä kirjaa voitaisiinkin tällaisessa tapauksessa pitää saavutettavampana.

symboli_isotekstinen

Isotekstisen julkaisun symboli (kirja, lehti tms.)

Soveltuvuus selkokielen käyttöön

Ennen aikaan kun käytettiin ladottuja kirjasimia, kirjaintyypin eri pistekoot leikattiin muodoltaan hieman erilaisiksi. Tällä haluttiin kompensoida ihmisen havaintokyvyn ominaisuuksia siten, että saman kirjaintyypin eri kokoversiot antaisivat samankaltaisen vaikutelman. Mikäli kirjaintyyppi olisi sellaisenaan skaalattu eri kokoon, leikkaukset olisivat samankaltaisuudesta huolimatta antaneet hieman erilaisen vaikutelman. ”Note however that traditional typeface design did not (necessarily) treat as linear the transformation of shape and proportions when scaling from size to size. That is, the different typeface sizes had individual designs (in traditional metal technology a ’font’ equalled one typesize, as opposed to today when one ’font’ may generate all applicable sizes). This design feature is referred to as optical scaling: a smaller type size results in heavier serif’s, thicker strokes, bigger x-height with shorter ascenders and descenders, a more open form (bigger counters), wider letters, and larger default space between the letters. And the opposite applies for larger typesizes.” (Lund 1999, 29)

Nykyisin kun fontit ovat digitaalisia niin yleisin tapa on käyttää yhtä ja samaa vektoroitua originaalia eri kokoon skaalattuna. Laadukkaassa fonttiperheessä on kuitenkin monenlaisia leikkauksia eri tarpeisiin, jolloin suunnittelija voi valinnoillaan päästä samankaltaisiin lopputuloksiin kuin latojat kohopainojen aikakaudella. Suunnittelija voi halutessaan vaikkapa korvata regular leikkauksen medium leikkauksella mikäli hänestä tuntuu, että pienessä koossa käytettynä perusleikkaus antaa liian kevyen vaikutelman. Ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että nämä ominaisuudet joita kirjakkeiden valmistajat metalliladonnan vuosina lisäsivät pienen pistekoon kirjainleikkauksiin, ovat samoja jotka löytyvät selkeästä leipätekstifontista: suuri x-korkeus, ilmavat sisämuodot, riittävä merkkiväli sekä tukeva viivanpaksuus. Mitä ominaisuuksia taas ehkä kannattaa välttää selkokielen taitossa, on kirjaimen paksujen ja ohuiden osien suuri kontrasti (uusantiikvat kuten Bodoni ja Didot) tai toisaalta tasapaksuus (egyptiennet ja clarendonit kuten Rockwell, mutta myös jotkin geometriset groteskit kuten Futura).

Mitkä nimenomaiset fontit sitten ovat parhaita selkokielen käyttöön? Ensin pitäisi määritellä mille selkokielen käyttäjäryhmälle teksti on tarkoitettu, käyttäjät kun eivät ole mikään homogeeninen ryhmä joka oletusarvoisesti hyötyisi samoista ratkaisuista. Esimerkiksi jos selkokielen tarve syntyy sitä kautta, että suomi ei ole henkilön äidinkieli niin tämä kyllä hyötyy selkeästi toteutetusta visuaalisuudesta, mutta pärjää myös tavanomaiseen tapaan toteutetun taiton kanssa kunhan sisältö on mukautettu selkokielelle. On esitetty, että henkilöt joilla on lukemisen erityisvaikeuksia (dysleksia), saattaisivat hyötyä erityisesti heille kehitetyn kirjaintyypin käyttämisestä. Dysleksiaa esiintyy arviosta riippuen noin 5–10 prosentilla väestöstä. Monella oireet ovat lieviä, mutta lukeminen ja kirjoittaminen on heille tavallista vaikeampaa ja hitaampaa. Noin viidellä prosentilla dysleksian omaavista oireet ovat niin voimakkaat, että niistä koituu merkittävää haittaa. Osalla näistä ihmisistä oireet tekstiä lukiessa voivat olla todella häiritseviä, kirjaimet saattavat vaihtaa paikkaa, kääntyä ylösalaisin tai peilikuvaksi ja samankaltaisia muotoja sisältävät kirjaimet sekoittuvat keskenään. Koko teksti voi myöskin hyppelehtiä tai vääristyä eri tavoin, kun taas joissain tapauksissa teksti näyttäytyy tavalliseen tapaan, mutta lukeminen aiheuttaa voimakkaan päänsäryn tai huonovointisuuden. Näitä oireita esiintyy kuitenkin vain hyvin pienellä osalla dysleksian omaavista. Näissä tapauksissa voi tietenkin kokeilla olisiko erityisfonteista apua lukemiseen ja varsinkin lapsilla tällainen heille erityisesti suunniteltu fontti voi tuoda itseluottamusta ja tunteen, että heidän erilaisuuteensa suhtaudutaan asiallisesti – toisin kuin aiemmin jolloin näiden ihmisten oppimisvaikeuksien oletettiin johtuvan laiskuudesta tai typeryydestä.

Suhtautuisin kuitenkin itse aika varauksellisesti näiden fonttien käyttöön materiaaleissa joiden lukijakuntaan kuuluu myös muita vammoja tai erityisvaikeuksia omaavia henkilöitä, sillä näiden kirjaintyyppien ulkoasu eroaa oleellisesti konventionaalisista fonteista. Kun vain pieni osa dysleksian omaavista näkee kirjaimet peilikuvina tai ylösalaisin, kuinka suuri kokonaishyöty silloin on edes mahdollista saavuttaa näillä suunnitteluratkaisuilla? Kun pitää mielessä sen, että luemme parhaiten sen kaltaisia fontteja joita olemme aiemmin tottuneet lukemaan, kannattaa puntaroida kuinka suuri etu vs. riski tämän kaltaisen erityisfontin käyttäminen on? Olen tutustunut näihin erityisfontteihin siitä lähtökohdasta olisiko niistä hyötyä selkokielen käyttäjille yleisellä tasolla. Löytämäni tutkimustulokset eivät osoita, että nämä erityisfontit toimisivat luettavuutta mitattaessa dysleksian omaavilla tai muillakaan ryhmillä paremmin kuin muutkaan fontit. Seuraavaksi käyn läpi näitä fontteja sekä niistä löytyneitä tutkimustuloksia.

Read Regular

Natascha Frenschin 2003 suunnittelema Read Regular on tarkoitettu lukemisen erityisvaikeuksia omaaville. ”Read Regular is a typeface designed specifically to help people with dyslexia read and write more effectively.” (http://www.readregular.com/english/intro.html [19.03.2014]). Suunnittelussa on pyritty kiinnittämään huomiota siihen, että jokainen kirjainmerkki olisi oman muotoisensa. Yleensä peilikuvana esiintyvät kirjainmuodot, kuten b ja d, on suunniteltu toisitaan poikkeaviksi, koska tämän kaltaiset muodot aiheuttavat (joissain tapauksissa) kohderyhmälle ongelmia. Korkeilla ylä- ja alapidennyksillä on pyritty parantamaan luettavuutta ja kirjainten sisämuodot on tehty ilmaviksi.

readRegEx

Read Regular fontin gemena- ja versaaliaakkoset sekä numerot

Chrysalis Children’s Books on aikaisemmin käyttänyt fonttia kustantamissaan lastenkirjoissa. Hollantilainen kustantamo Zwijsen osti vuonna 2012 oikeudet fonttiin ja käyttää sitä tuottamissaan lapsille suunnatuissa opetusmateriaaleissa nimellä Zwijsen Dyslexiefont. Nettisivuillaan kustantamo kertoo tutkineensa fonttia vertaamalla sitä Helveticaan ja Times New Romaniin. Tutkimuksessa oli mukana 26 seitsemänvuotiasta lasta, joilla oli diagnosoitu dysleksia. Näistä puolet oli tyttöjä ja puolet poikia. Tutkimuksessa ei löydetty merkittäviä eroja lukunopeudessa. Tytöt lukivat nopeammin Helveticaa, kun taas pojat Zwijsen Dyslexiefontia. Fontti ei tällä hetkellä ole kaupallisessa levityksessä. Myös muutamilla muilla kustantamoilla on käytössään omia helppolukuiseksi suunniteltuja kirjaintyyppejä, mutta niistä on vaikea löytää tietoa. Yksi tällainen on esimerkiksi Barrington Stoke publishers.

Dyslexie & OpenDyslexic

Abelardo Gonzalezin OpenDyslexic ja Christian Boerin Dyslexie ovat kaksi vähän saman oloista fonttia joissa on käytetty Read Regularin tapaisia tekniikoita, mutta tämän lisäksi mm. paksunnettu kirjaimen alaosaa. Tällä on pyritty ankkuroimaan kirjain peruslinjaan ja ehkäisemään sen kääntymistä ylösalaisin, ilmiö joka saattaa esiintyä dysleksian yhteydessä esimerkiksi p ja d kirjainten kohdalla. Dyslexiessä on pitkät ylä- alapidennykset, kun taas OpenDyslexicissä tämä mitta on aika tavanomainen. OpenDyslexic on ladattavissa ja käytettävissä ilmaiseksi. Fontin on ilmoitettu olevan avoimen lähdekoodin ohjelma, joten periaatteessa sitä saa käyttää mihin tahansa tarkoitukseen, muokata, kopioida ja levittää (sekä alkuperäistä että muokattua versiota). Kannattaa kuitenkin tutustua lisenssiin ennen käyttöä.

Itse en pitänyt OpenDyslexicin luettavuutta silmämääräisesti arvioiden kovin hyvänä. Oletusasetuksilla joidenkin kirjainyhdistelmien kohdalla on selviä ongelmia välistyksen kanssa, tällaisia ovat mm. kirjainparit pe, kv, rj, in ja aika monet muutkin. OpenDyslexicin kohdalla kirjainten lihavoidun alaosan ja laihemman yläosan kontrasti alkaa olla jo niin suuri, että tuntuu jotenkin että yläosa tästä johtuen haalistuisi. Koska ei ole viitteitä siitä, että alaosan lihavoimisesta olisi mitään hyötyä lukijalle, pidän tätä tehokeinoa esteettisesti aika epämiellyttävänä sekä turhana.

OpenDyslexic

Näistä kahdesta samankaltaisesta fontista Dyslexie vaikuttaa selvästi paremmin tehdyltä. Sen hinta riippuu lisenssistä, mutta halpa fontti se ei ole. Henkilökohtaiseen käyttöön lisenssi maksaa 9,95 € ja se on voimassa vain vuoden, mikä on aika erikoinen poikkeus normaalista käytännöstä. Esteettisesti kumpikaan ei miellyttänyt minun silmääni, mutta Dyslexie tuntui kaikin puolin yllättävänkin toimivalta luettavuuden puolesta. Koska kyseessä on maksullinen fontti, en sitä ostamatta päässyt tutustumaan sen toimivuuteen kovin syvällisellä tasolla, joten arvioni luettavuudesta on tehty valmiiden tekstien pohjalta. Fontti on saanut aika paljon positiivista julkisuutta osakseen mm. Scientific American ja Wired Magazine ovat kirjoittaneet siitä ja se on voittanut lukuisia palkintoja kuten Smart Future Minds Award 2010, Smart Urban Stage 2011, Rabobank New Generation Pitch 2013 ja oli finalisti Fast Company Innovate Through Design Awardsissa 2012 sekä ehdolla INDEX Award of Copenhagen palkinnon saajaksi 2013.

Dyslexie

Fonttinäyte Dyslexie Regular. Alkuperäinen teksti: “childrens-stories.net” door: Robert James Parfett

Kumpaakin fonttia on myös tutkittu. Vuonna 2012 tehtiin kyselytutkimus 250 ihmiselle jotka olivat kokeilleet Dyslexietä. Mukana kyselyssä oli koululaisia (46) ja heidän vanhempiaan (204). Tutkimuksessa valtaosa vastanneista koki fontin käyttämisen hyödylliseksi. Koululaiset uskoivat tehneensä vähemmän virheitä lukiessaan sekä lukunopeutensa kasvaneen. Myös vanhemmat uskoivat samoin, he myös uskoivat että lukeminen oli koululaisille miellyttävämpää aiempaan verrattuna. Tutkimuksesta on saatavilla tiivistelmä PDF muodossa.

Tämän kaltainen kyselytutkimus ei sinänsä kerro mitään todellisesta lukunopeudesta tai lukiessa tehtävien virheiden määrästä, mutta osoittaa toki sen että monet ihmiset ovat kokeneet fontin käytön hyödylliseksi. Aiemmassa vuoden 2010  tutkimuksessa Dyslexietä verrattiin Arialiin. Tutkimukseen osallistui 21 opiskelijaa joilla oli lukemisen erityisvaikeuksia sekä 22 tavalliseen tapaan lukevaa opiskelijaa. Tutkimuksessa ei saatu viitteitä siitä, että Dyslexie olisi lisännyt lukunopeutta kummassakaan ryhmässä. Fontin käyttö kuitenkin vähensi dysleksian omaavilla lukiessa tehtyjen virheiden määrää, tavalliseen tapaan lukevilla opiskelijoilla tulokset olivat kuitenkin päinvastaiset – he tekivät fonttia käytettäessä enemmän virheitä verrattuna Arialiin. Mielenkiintoista oli, että vaikka virheiden kokonaismäärä väheni lukemisen vaikeuksia omaavilla, ne tyypilliset virheet joihin suunnittelulla oli pyritty vaikuttamaan, eivät vähentyneet. ”There were also adaptations made in the font “Dyslexie” to increase the specific reading error of switching and mirroring letters. These adaptations were made to decrease the chances of switching or mirroring letters that look alike. The analysis on the specific type of errors indicated that neither the dyslectics, nor the normal readers did make less switching errors with the font “Dyslexie”, there were also no significant differences between the dyslectics and normal readers for the amount of switching errors.” (de Leeuw R. 2010, 21)

Tutkimuksen otanta on aika pieni ja siinä verrattiin Dyslexietä vain ja ainoastaan Arialiin. Huomionarvoista on, että suunnitteluratkaisut jotka vaikuttavat varsin voimakkaasti fontin ulkoasuun, eivät tämän tutkimuksen mukaan toimineet kaivatulla tavalla. Tämän vuoksi en näe fontin käyttämistä hyödyllisenä, kuin korkeintaan puhtaasti lukemisen erityisvaikeuksia omaaville mikäli tämänkaltaisella heille erityisesti suunnitellulla fontilla halutaan rohkaista lukukokemuksessa. Muille ryhmille sen käyttämisestä on todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. Vuoden 2010 tulosten valossa, pari vuotta myöhemmin tehty laaja kyselytutkimus vaikuttaa lähinnä varman päälle pelatulta markkinoinnin työkalulta, mikä saa ainakin minut suhtautumaan aika varauksellisesti fonttiin.

OpenDyslexic oli mukana Espanjalaisen tutkijaryhmän 2013 tekemässä tutkimuksessa (tiivistelmän voi ladata tästä). Tutkimuksesta tekee mielenkiintoisen se, että siinä käytettiin ensimmäistä kertaa hyväksi katseenseurantaa (eye tracking) tutkittaessa dysleksian omaavien lukunopeutta eri fontteja käyttäen. Tutkimuksessa oli mukana 48 henkilöä ja siinä vertailtiin 12 erilaista fonttia ja/tai leikkausta. Fontit tutkimukseen valittiin niiden käytön yleisyyden sekä järjestöjen suositusten perusteella, lisäksi mukaan haluttiin erityisesti dysleksian omaaville kehitetty fontti joksi valikoitui OpenDyslexic (perus- ja italic-leikkaukset). Tutkimuksen muut fontit olivat Arial, Arial Italic, Computer Modern Unicode (CMU), Courier, Garamond, Helvetica, Myriad, TimesTimes Italic, ja Verdana. Tutkimuksen mukaan: ”Sans serif, monospaced and roman font styles significantly improved the reading performance over serif, proportional and italic fonts.” (Rello, Luz & Baeza-Yates, Ricardo 2013, 1).

Lisäksi todettiin, että:
– Fontin valinnalla on merkittävä vaikutus luettavuuteen.
– Hyviä fontteja dysleksian omaaville ovat Helvetica, Courier, Arial, Verdana ja  Computer Modern Unicode. Arialin italic-versiota tulisi välttää sen huonon luettavuuden johdosta.
– Päätteettömyys, perusleikkaus (roman) ja tasalevyinen välistys (monospaced) paransivat lukemista, kun taas italic-leikkaukset huononsivat sitä.

Olen tutustunut vain tutkimuksen tiivistelmään, mutta muutama juttu herättää kysymyksiä. Kun mukana oli ainoastaan yksi monospaced fontti (Courier), ihmetyttää miten sen perusteella voidaan tehdä suosituksia jonka mukaan tämän kaltainen välistys parantaa luettavuutta? Eikö ole aivan yhtä mahdollista, että hyvät tulokset ovat voineet johtua myös muista tekijöistä kyseisessä fontissa? Monospaced välistys tarkoittaa sitä, että jokaiselle kirjainmerkille on varattu rivillä saman verran tilaa riippumatta siitä kuinka leveästä tai kapeasta kirjainmuodosta on kysymys. Ensimmäiset (länsimaiset) monospaced fontit kehitettiin kirjoituskoneisiin, joissa paperin piti liikkua aina saman kiinteän välimatkan ennen uuden kirjaimen lyömistä. Kun esimerkiksi ”i” ja ”m” kirjaimet ovat elementteinä luonnostaan hyvin eri levyiset, monospaced-välistyksellä ”i”-kirjaimen ympärille jää pakostakin aika paljon tyhjää tilaa. Tutkimuksessa mukana olleessa Courierissa tätä on kompensoitu tekemällä ”i” kirjaimen pääte hyvin leveäksi. Samanlainen ratkaisu on tehty esimerkiksi Helvetican monospaced versiossa, vaikka se muuten onkin päätteetön fontti. Tavallinen monospaced-fontin käyttökohde on erilaiset taulukot, matemaattiset julkaisut etc. kun halutaan saada eri riveillä olevat kirjaimet ja numerot siististi päällekkäin. Monospaced fontteja suositaan usein myös ohjelmointikielen kirjoittamisessa (ns. koodaaminen) ja oman ikäpolveni edustajille ne lienevät tuttuja myös ASCII taiteesta. Yleisempi tapa välistää kirjaimet on kuitenkin proportional-välistys, jolla saadaan varsinkin leipätekstissä aikaan kauniimpi ladelma. Myös proportional-välistetyissä fonteissa saadaan tarvittaessa taulukoissa numerot pysymään vertikaalisesti samalla tasolla käyttämällä fixed-width (tai tabular) figures -ominaisuutta, joka löytyy nykyisin monesta fontista.

Courierissä on monia tekijöitä jotka tekevät siitä selkeän ja helppolukuisen fontin, joten sen hyvää sijoittumista tutkimuksessa ei mielestäni voi pistää ainoastaan monospaced-välistyksen ansioksi – vielä vähemmän sen perusteella voi tehdä yleistystä kaikkien monospaced fonttien paremmuudesta, sillä niiden joukosta löytyy myös sen kaltaisia fontteja joiden käyttö leipätekstissä olisi selkeä virhe. Monospaced fontit vievät yleensä aika paljon tilaa vaakasuunnassa, mikä tarkoittaa vähemmän merkkejä riviä kohden proportional-välistykseen verrattuna (mikäli palstaleveys pidetään kiinteänä). Suomen kielen pitkissä sanoissa tämä hankaloittaa taittoa ja tekee liehupalstan rivien pituuden vaihtelusta suuren, varsinkin selkokielessä jolloin ei käytetä tavutusta. Mikään ei toki estä tekemästä myös proportional-välistyksessä merkkivälejä aivan yhtä ilmavaksi, joten siitäkään syystä ei ole mitään tarvetta suosia monospaced-fontteja.

Sinänsä mielenkiintoista olisi, joskaan sitä ei tämän tutkimuksen perusteella voi kuitenkaan väittää, mikäli osoittautuisi että merkkivälin optinen tasaisuus (sanan sisällä) ei olisikaan niin merkittävä tekijä luettavuuden kannalta kuin aiemmin on uskottu? Meillä euroopassa on ollut pyrkimyksenä tuottaa esteettisiä sanakuvia, sillä niiden on uskottu olevan luettavuuden kannalta tärkeitä. Sanakuvien tärkeyttä typografiassa ovat korostaneet useat typografian oppaat ja annettuna totuutena olen sen itsekin aikanaan omaksunut asiaa sen enempää pureksimatta. Kuitenkin kyseessä on jälleen yksi typografian urbaani legenda. Ensimmäisen kerran ajatuksen sanojen tunnistamisesta sanakuvien avulla (word shape model of word recognition) esitti psykologi James Cattell 1886. Käsitystä on juurruttanut myös mm. H. Bouman 1973 julkaisema tutkimus Visual Interference in the Parafoveal Recognition of Initial and Final Letters of Words. Näitä ajatuksia on sittemmin kyseenalaistettu ja nykyisin suosituin teoria alan tutkijoiden piirissä taitaa olla, että tekstin tunnistaminen tehdään yksittäisistä kirjaimista, mutta tämä tapahtuu rinnakkain useamman kirjaimen kohdalla saman aikaisesti (parallel letter recognition model of reading). Kevin Larson on kirjoittanut aiheesta hyvän artikkelin otsikolla The Science of Word Recognition – or how I learned to stop worrying and love the bouma, jossa Microsoftilla työskentelevä psykologi käy läpi nykyisiä teorioita. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjoitus, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Tämä mielessä pitäen on hyvä muistaa, että vaikka eurooppalainen käytäntö on ollut ohjata rivillä ylimääräinen tyhjä tila sanaväleihin, niin amerikassa tämä tila on usein sijoitettu merkkiväleihin (tosin sielläkin suunnalla eurooppalainen tapa on yleistynyt). Heillä käytäntö on merkinnyt, että rivistä riippuen merkkien välinen tila on saattanut vaihdella reippaastikin. Mikäli merkkien välisen tilan optimaalinen suhde olisi erityisen merkittävä tekijä luettavuuden kannalta, tämä olisi varmastikin pistetty jenkeissä merkille jo aikaa sitten. Itse luulen, että kunhan merkkiväli ei ole häiritsevästi liian pieni, tuolla tekijällä ei ole erityisen suurta merkitystä luettavuuden kannalta. Sanakuvilla on kuitenkin merkitystä lukuprosessissa, sillä silmän liikkeen hyppäykset pysähtyvät useimmiten hieman vasemmalle puolelle sanan keskikohtaa – ei kuitenkaan koskaan sanojen väliin. Mielenkiintoinen aihe, mitä olisi hauska tutkia lisää.

Toinen asia mikä tutkimuksessa vähän ihmetytti, oli mukaan otetut fontit ja varsinkin italic versioiden itsenäinen käsittely. Suurin osa tekstin tuottajista ja taittajista varmasti tietää, että italic leikkausten luettavuus on perusleikkauksia huonompi ­– kysehän on kuitenkin korostuskeinosta jota on tarkoituskin käyttää rajoitetusti. Eikö näiden leikkausten tilalle olisi hyvinkin voinut ottaa muita fontteja joilla olisi ollut enemmän annettavaa tutkimuksellisesti? Myös Arialin ja Helvetican ottaminen samaan tutkimukseen kummastuttaa. Nuo kaksi fonttia muistuttavat muotokieleltään toisiaan erittäin paljon ja niiden x-korkeus sekä leveys ovat lähes identtiset (eroa voi vertailla esimerkiksi Wikimedia Commonsissa). Yllättäen näiden kahden fontin välille saatiin kuitenkin eroa kun mitattiin lukunopeutta (Reading Time), joskaan ei merkittävää sellaista. Sen sijaan Fixation Duration sekä Preferences Rating -mittauksissa tulokset olivat käytännössä samat.

Mikä kuitenkin itseäni eniten arveluttaa ja mihin Ole Lund 1999 tekemässään varsin kattavassa väitöskirjassa kiinnittää huomiota, on fonttien vertailu perustuen niiden pistekokoon. Tuntuu käsittämättömältä, että tutkijaryhmä ei ole ottanut tätä kritiikkiä huomioon koetta järjestäessään, ilmeisin selitys lienee että he eivät ole olleet tietoisia Lundin tutkimustyöstä. Asia on kuitenkin päivänselvä jokaiselle graafiselle suunnittelijalle, joten mistään salatiedosta ei ole kyse. Ainakin minulle itselleni suunnittelijana on merkityksetöntä mikä on fontin nimellinen pistekoko ­– fontin koon valinta tapahtuu aina visuaalisesti arvioiden. Näin uskoisin myös monen muun toimivan ja mikäli näin on niin tutkimus ei heijasta sitä tapaa miten ihmiset fontteja käyttävät. Olisi mielenkiintoista toistaa koe siten, että fonttien koot suhteutettaisiin toisiinsa x-korkeuden perusteella. Mitä kuitenkin tulee OpenDyslexiciin tämän tutkimuksen valossa, tutkimus ei osoittanut että sen käytöstä olisi ollut erityisesti hyötyä tai haittaa. Käyttäjien mielipidettä kysyttäessä he kuitenkin suosivat (merkittävästi) mieluimmin Verdanaa ja Helveticaa, joten tämän puolesta sen käytölle on vaikea löytää perusteita.

Gill Dyslexic

Christopher Corbettin suunnittelemassa Gill Dyslexicissä on käytetty samankaltaisia tekniikoita kuin Dyslexiessä ja OpenDyslexicissä eli kirjaimen alaosan lihavointia ja tavallisesti kirjaimesta toiseen toistuvien symmetristen muotojen rikkomista. Nimensä mukaisesti fontin pohjana näyttäisi olevan Eric Gillin suunnittelema Gill Sans. Fontti vaikuttaa huonosti tehdyltä ja epäilen siitä olevan hyötyä kenellekään. Vaikka Gill Sans ei omia suosikkejani koskaan ole ollutkaan, on hieman surullista nähdä se tällä tavoin runnottuna ja käärmeöljynä kaupiteltuna. Gill Dyslexicin yksittäisen käyttäjän lisenssin hinta vaihteli 7–15 € välillä, sittemmin se on kadonnut markkinoilta.

gill_dyslexic_sample

Tiresias

Fontin on kehittänyt Lontoossa toimiva Royal National Institute of Blind People ja se on suunniteltu erityisesti näkövammaiset huomioiden. Se on ollut käytössä mm. tekstitysfonttina Ylellä vuodesta 2012, jossa sitä on heidän mukaansa myös testattu ennen valintaa. Tiresias on julkaistu GNU General Public lisenssillä, lukuun ottamatta tekstitysfonttia jonka lisenssin omistaa ja jota markkinoi Bitstream. Lisenssin hinta on ilmeisesti varsin tyyris, joidenkin lähteiden mukaan jopa 17 500 $. Muut versiot ovat ladattavissa ilmaiseksi.

Tiresiasin kehittäminen liittyi oleellisesti vaiheeseen jossa analogisista televisiolähetyksistä siirryttiin digitaalisiin. Hankkeesta on kirjoitettu kuvaus josta löytyy tietoa fontin testaamisesta. Fontti on saanut myös aika paljon kritiikkiä osakseen (sitä voi lukea esimerkiksi täältä). Kehittäjien suorittama testaus ontuu monessakin mielessä, ehkä ilmeisimmin siinä että Tiresiasia verrattiin ainoastaan kahteen fonttiin joista kumpikaan ei lähtökohtaisesti ole sopiva tekstitysfontiksi. Toinen fontti oli aiemmin tekstityskäytössä ollut AlphaMosaic joka on ns. pikselifontti (7×5 tai 9×10 pikseliä) joita käytetään yleensä hyvin matalan resoluution näytöillä. Toisin kuin vektorifonteissa, joita tietokoneissa nykyisin tavallisimmin käytetään, pikselifonteissa luettavuus on yleensä heikompi ja heikkenee varsinkin oleellisesti kun niitä skaalataan suurempaan kokoon kuin mihin fontti on alun perin suunniteltu. Varmaankin aikanaan tuota fonttia käytettiin teknologian sanelemista syistä, mutta tutkimuksen ajankohtana kehitys oli ajanut sen ohi jo aika päiviä sitten. Lisäksi mukaan testiin otettiin Times New Roman sen laajan suosion perusteella. Vaikka tuo alunperin 1931 sanomalehtikäyttöön suunniteltu fontti varmasti toimii yhä edelleen monessa yhteydessä, olettaisin että harva suunnittelija sitä kuitenkaan television tekstitysfontiksi tosissaan ehdottaisi. Ei siis ollut mahdoton yllätys että Tiresias erottui edukseen tässä joukossa.

Kannattaa huomioida, että Tiresiasin on alunperin suunniteltu nimenomaan tekstitysfontiksi, mikä näkyy myös sen muuhun käyttöön jalostetuista versioista. Mikäli näitä haluaa käyttää niin sopiva kohde voisi olla esimerkiksi otsikkokäyttö tai infografiikka, leipätekstiksi en kuitenkaan tätä fonttia valitsisi. Erikseen mainittakoon vielä Tiresias Keyfont joka on erilaisiin näppäimistöihin kuten kaukosäätimeen, maksupäätteeseen tai taskulaskimeen tarkoitettu fontti. Vuonna 2009 julkaistiin Tiresias Keyfont V2 eli toinen kehitysversio, jossa numeroita on edelleen kehitetty. Siinä on hyvät numero ja se vaikuttaa kaikin puolin soveliaalta kyseiseen käyttöön.

Tiresias

Comic Sans ja Lexia Readable

Monien suosikki-inhokki Comic Sans on Vincent Connaren 1994 suunnittelema script-tyyppinen eli käsinkirjoitetun kaltainen fontti. Se oli yksi Windows 95:en käyttöjärjestelmäfonteista ja sittemmin levinnyt varsin laajaan käyttöön. Comic Sansiin on kohdistunut aika paljon kritiikkiä, mikä liittyy enimmäkseen sen käyttöyhteyksiin – fontti on olemukseltaan hyvin kasuaali ja käyttöyhteyden olisikin hyvä olla yhtenevä muotokielen kanssa. Fontin vahvuuksia on hyvä luettavuus ja monet järjestöt mainitsevat sen dysleksian omaaville sopivana fonttina. Sen sopivuuden on arveltu osaksi selittyvän myös sillä, että ilmeisesti varsinkin Yhdysvalloissa terapeutit käyttävät harjoituksissa paljon käsin piirrettyjä kirjaimia, jolloin Comic Sans olisi sitä kautta olemukseltaan tuttu. Voisin myös kuvitella, että terapeuttien itse tuottamassa lapsille tai nuorille suunnatussa materiaalissa tulee usein tarve tai halu käyttää tämän kaltaista ”hauskaa” fonttia. Yleisesti ottaen script fontit ovat luettavuudeltaan heikkotasoisia, joten mikäli välttämättä tarvitaan käsin kirjoitetun kaltaista jälkeä niin Comic Sans on toki siinä kategoriassa turvallinen valinta. Nettikäytössä myös siksi, että Comic Sans kuuluu ns. web safe -fonttien ryhmään.

ComicSans_VS_LexiaReadable2

Lexia Readable perustuu Comic Sansiin ja sen kantava idea on ollut säilyttää Comic Sansin hyvä luettavuus ilman sen sarjakuviin liittyviä konnotaatioita. Fontti ei varsinaisesti miellytä omaa makuani, eritoten avonaisiksi jätetyt ”b” ”p” ja ”6” merkit pomppaavat silmille ja numero ”9” tuntuu olevan kuin ottolapsi ihan eri fonttiperheestä. Versaalien koko tuntuu myös jotenkin hassulta gemenoihin nähden. En näe että fontista olisi luettavuuden kannalta erityistä apua, mutta toisaalta en usko siitä olevan oleellista haittaakaan. Lukuunottamatta pientä epätasaisuutta joidenkin merkkien kesken, sillä taitettu ladelma on ihan luettavaa. Toki se on vähemmän ”lapsellinen” eikä viittaa samaan tapaan sarjakuviin kuin Comic Sans, mutta mikäli tyylillisesti haetaan tämänkaltaista pyöristettyä päätteetöntä fonttia niin muitakin vaihtoehtoja löytyy, kuten esimerkiksi Arialin tai Helvetican rounded versiot.

FS Me

FS Me on Fontsmithin tilaustyönä suunnittelema kirjainperhe Mencap järjestölle. Järjestö tekee työtä oppimisvaikeuksia omaavien ihmisten hyväksi. Fontin suunnittelu liittyi järjestön graafisen ilmeen uudistukseen vuonna 2008, minkä jälkeen silloin FS Mencap nimellä kulkeneen fontin kehitystyötä jatkettiin. Nykyinen FS Me (OpenType Pro) kirjainperhe lanseerattiin 2011. Järjestö saa lahjoituksena osuuden jokaisen fontin myyntihinnasta, mutta en onnistunut löytämään mainintaa osuuden suuruudesta. Tekijöiden mukaan suunnittelutyössä oli läpi prosessin mukana oppimisvaikeuksia omaavia henkilöitä. ”It was the first accessible typeface to be designed through work with people with a learning disability.” (http://fontfeed.com/archives/fs-me-a-type-family-designed-for-people-with-learning-disabilities/ [19.03.2014]). Fontti on sinänsä selkeältä ja helppolukuinen geometrinen groteski, mutta vaikea on ymmärtää miten osallistuva suunnittelu on vaikuttanut lopputulokseen. Varsinkin kun vertaa fonttia saman muotoilutoimiston 2002 julkaisemaan FS Albertiin, joka on tiheämpää välistystä ja muutamaa pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta lähes identtinen FS Me:n kanssa. Vaikuttaisikin, että tuolta osin kyseessä on enemmänkin PR kampanjointi tai jonkinlainen saavutettavuuspesu (vrt. viherpesu) kuin erityinen yritys tuottaa savutettavampaa typografiaa. Kirjainperhe on kuitenkin kattava ja laadukkaasti toteutettu, siitä löytyy mm. kahdeksan leikkausta, kaksiriviset numerot, ligatuurit ja muut OpenType herkut.

FS_Me

Fonttinäyte FS Me

FS_Me_VS_FS_Albert

FS Me muistuttaa erittäin paljon saman muotoilutoimiston 2002 julkaisemaa FS Albert fonttia

Sylexiad (serif & sans)

Mielenkiintoinen, hieman erilaisista lähtökohdista ponnistava fonttiperhe Sylexiad on tekijän omien sanojen mukaan ”…an ongoing design investigation developed by Dr. Robert Hillier, a Senior Lecturer at Norwich University College of Arts. The research involved the design and testing of a new font family developed and informed from a dyslexic perspective against other fonts recommended by dyslexia organisations. For the majority of those adult dyslexic readers tested, the evidence indicated a clear preference for the Sylexiad fonts.” (http://www.robsfonts.com/sylexhome.html [19.03.2014]). Aihetta käsittelevä väitöskirja ”A TYPEFACE FOR THE ADULT DYSLEXIC READER” on ladattavissa sivuston kautta. Hillier kertoo kiinnostuneensa vuosituhannen vaihteessa aiheesta, kun maineikkaan Central St Martins College of Art and Design toimesta esitettiin olettama, jonka mukaan dysleksia olisi taideopiskelijoiden keskuudessa huomattavasti yleisempää muihin opiskelijaryhmiin verrattuna. Tieto sai Hillierin miettimään omia lukemisen vaikeuksiensa syitä ja hänellä diagnosoitiinkin tämän seurauksena lukemisen erityisvaikeus (dysleksia). Tuohon aikaan dysleksian parissa työskentelevien järjestöjen ohjeistukset typografian suhteen perustuivat osin vanhentuneisiin käsityksiin ja olivat myös jonkin verran ristiriitaisia keskenään. Hillier halusi työllään parantaa tilannetta ja suunnitteli fontteja joita hän vertasi siihen aikaan suositeltuihin Arial, Sassoon Primary, Times New Roman ja Tiresias InfoFont -kirjaintyyppeihin. Hillier suunnitteli aluksi kolme fonttia, jotka olivat kehitysversiota joita testattiin kohderyhmällä. Testaus suoritettiin kyselyillä, haastatteluilla sekä seurannalla. Kehitysversio 3 osoittautui testiryhmän suosikiksi ja sen pohjalta suunniteltiin Sylexiadin päätteetön ja päätteellinen kirjaintyyppi.

Sylexiad

Sylexiad fontin medium leikkaukset, päätteetön ja päätteellinen versio.

Mistä pidin Hillierin hankkeessa on, että hän on soveltanut työssään käyttäjäkeskeisen suunnittelun työkaluja. Hillier tosin itse kutsuu tätä termillä ”developmental typeface testing”. Käyttäjäkeskeisen suunnittelun voi jakaa kolmeen vaiheeseen: aikainen käyttäjien ja tehtävien huomioiminen, empiirinen mittaus varhaisessa vaiheessa prosessia ja iteratiivinen suunnittelu. Tavoite on ollut tässä tapauksessa tarjota aikuisille lukijoille fontti, joka olisi heidän itsensä mielestä heille sopivampi kuin muut (tuolla hetkellä) suositellut vaihtoehdot. On hienoa, että kohderyhmää on kuunneltu ja heidän panoksensa on vaikuttanut suunnitteluprosessiin. ”My findings have often contradicted current typographic legibility maxims. For the majority of dyslexic readers tested generous word spacing allied to the (light) weight and slightly condensed form (due to long ascenders and descenders) of the Sylexiad fonts were important. This would suggest that for subjects with reading difficulties it is the combination of spacing, weight and overall form of a typeface that is important rather than individual letterform design.” (Hillier 2006, 176)

Vaikkakin pidän Hillierin lähestymistavasta, luulen että hänen vahvuutensa ovat enemmänkin teoreettisella puolella kuin käytännön kirjainsuunnittelussa. Sinänsä fontti on omaperäinen ja kohtuullisen luettava, mutta yleisilmettä vaivaa ehkä pienoinen viimeistelemättömyys. Perusleikkaus on aika laihan oloinen ja kapea, se muistuttaakin hieman joissain kirjainperheissä esiintyviä kavennettuja eli ns. condensed leikkauksia. Osaksi vaikutelma johtuu myös korkeista ylä- ja alapidennyksistä, jotka kannattaa pitää mielessä riviväliä valitessa. Yleisesti ottaen kovin kapeita leikkauksia ei pidetä luettavuuden kannalta hyvänä ratkaisuna varsinkaan leipätekstissä käytettäväksi. Jos kuitenkin suunnittelun kannalta on tarve käyttää kapeaa fonttia, niin siihen tarkoitukseen Sylexiad voisi tietysti olla ihan toimiva. Tosin muitakin fontteja tähän tarkoitukseen löytyy, yksi vaihtoehto on esimerkiksi Abadin kavennetut leikkaukset. Kavennettuja leikkauksia käyttäessä kannattaa pitää mielessä, että selkokielisessä taitossa tulisi olla noin 50-60 merkkiä riviä kohden.

Biancoenero

Italialaisten graafisten suunnittelijoiden Riccardo Lorusson ja Umberto Mischin suunnittelema fontti. Suunnittelutyössä olivat mukana myös psykologi Alessandra Finzi, erityisopetuksen tutkija Daniele Zanoni sekä professori Luciano Perondi ISIA Urbino opistosta. Fonttia voi käyttää ilmaiseksi ei-kaupallisissa projekteissa. Sen hankkimiseksi tulee täyttää Biancoenero kustantamon nettisivuilta löytyvä lomake, jonka käsittelyn jälkeen fontti lähetetään hakijalle. En löytänyt tietoa onko fontista tehty enemmän kuin yksi leikkaus ja löytyykö siitä skandinaavisia merkkejä, mutta mikäli ei niin sen käyttökohteet ovat hyvin rajalliset.

biancoenero

Biancoenero fontin gemena- ja versaaliaakkoset

APHont

APH:n (The American Printing House for the Blind) kehittämä fontti näkövammaisille. Fontti on ilmaiseksi käytettävissä ei-kaupallisissa yhteyksissä, kunhan käyttäjä itse tai kohderyhmä on näkövammaiset. Sen voi ladata APH:n nettisivujen kautta. APHont on päätteetön selkeäpiirteinen fontti, jossa on tukeva viivanpaksuus ja suuri x-korkeus. Se antaa pistekokoaan suuremman vaikutelman, mikä kannattaa huomioida mm. riviväliä valitessa. Yleisilme on aika raskas, mutta uskoisin että kyseessä on toimiva fontti siihen käyttöön mihin se on suunniteltu.

APHont

Muita helppolukuisiksi arvioituja fontteja

Maailmalta löytyy useita järjestöjä jotka tekevät työtä ihmisten hyväksi joilla on lukemisen erityisvaikeuksia. Useilla näistä järjestöistä on suosituksia fonteista, jotka soveltuvat heidän kokemuksensa puolesta järjestönsä kohderyhmälle. Yksi näistä on British Dyslexia Association (B.D.A.) jonka lista löytyy järjestön nettisivuilta. Aiemmin läpi käytyjen lisäksi sen listalta löytyvät myös Microsoftin käyttöjärjestelmäfontit Arial, Century Gothic, Verdana ja Trebuchet (jotka kaikki ovat myös ns. web safe -fontteja, joskin Century Gothic katsotaan vähän rajatapaukseksi). Lisäksi listalta löytyy Sassooon joka on lasten lukemisen ja kirjoittamisen opiskeluun kehitetty, oikeastaan enemmänkin kirjoitustapa kuin pelkkä fontti. Sen käsin kirjoitettavat versiot muistuttavat jonkin verran Suomessa nykyisin käytössä olevaa perusopetukseen tarkoitettua kirjoitustapaa. Sassoonista on myös painotuotteisiin kehitetty versio joka on olemukseltaan hieman formaalimpi.

Näiden lisäksi muissa yhteyksissä helppolukuisiksi esitettyjä fontteja ovat mm.
– Calibri joka on Windows Vistan käyttöjärjestelmäfontti ja ollut vuodesta 2007 lähtien Microsoft Officen oletusfontti.
– Myriad Pro joka on mm. Cambridgen yliopiston (toinen) virallinen fontti ja jota myös Apple on käyttänyt markkinoinnissaan ja tuotteissaan.
– Geneva joka on vanha Macintosh käyttöjärjestelmäfontti. Fontti ei ole myynnissä joten sen saamiseksi pitää omistaa Applen tietokone. Samalla nimellä löytyy myös yleisessä levityksessä olevia fontteja, mutta ne eroavat alkuperäisestä.

Source Sans Pro

Lopuksi voisin vielä esittää oman ehdotukseni joka on Paul D. Huntin suunnittelema Source Sans Pro. Se valmistui vuonna 2012 ja on päätteetön, selkeä ja hyvin suunniteltu fontti. Se on muotokieleltään velkaa Morris Fuller Bentonin American Type Foundersille suunnitelluille Gothic fontteille, onnistuen kuitenkin luomaan nykyaikaisen vaikutelman. Fontti on Adoben ensimmäinen avoimen lähdekoodin kirjainperhe, ja se on suunniteltu ensisijaisesti käyttöliittymiin, mutta mielestäni toimii myös printtiympäristössä täysin moitteetta. Fonttiperheestä löytyy 12 leikkausta, kaksiriviset numerot, ligatuurit ja kaikenlaista kivaa mitä laadukkaasti tehdystä nykyaikaisesta fonttiperheestä voi odottaa löytävänsä – ja täysin ilmaiseksi. Fontti löytyy myös Adobe Typekitistä (maksullinen palvelu) jonka avulla suunnittelija voi varmistaa, että nettikäytössä fontit näkyvät käyttäjän laitteilla juuri sellaisina kuin ne on tarkoitettukin. Koska kyseessä on tosiaankin open source fontti niin mikäli kokee, että fontista puuttuu ominaisuuksia joita selkokielen käytössä kaipaisi, niin näppärä suunnittelija lataa alkuperäiset lähdetiedostot ja lisää kaipaamansa ominaisuudet. Yksi tällainen parannus voisi olla aavistuksen väljempi oletusvälistys, jolloin käyttäjän ei tarvitsisi tehdä harvennusta taiton yhteydessä. Varsinaisissa taitto-ohjelmssa tämä ei juurikaan säästäisi aikaa, mutta mikäli käytetään esimerkiksi Word tai PowerPoint ohjelmaa julkaisun tuottamiseen, niin se voisi olla näppärä lisäominaisuus. Samalla voisi tietysti tehdä kaikenlaisia pikku modifiointeja, joilla fontista saisi vieläkin soveliaamman selkokielen tarpeisiin. Huokutteleva ajatus jos liikenisi joskus aikaa ja energiaa…

Verdana_VS_SourceSans_2

Verdana_VS_SourceSans_1

Source Sans rinnakkain luettavuudeltaan hyvänä pidetyn Verdanan kanssa

Epilogi

Tutkiessani tässä kirjoituksessa esitettyjä kirjaintyyppejä olen törmännyt kerta toisensa jälkeen väitteisiin, joiden mukaan niiden pitäisi auttaa sellaisia ihmisiä joilla on lukemisen erityisvaikeuksia lukemaan paremmin. Osa tutkimuksista on lähtenyt jopa siitä olettamuksesta, että myös tavalliseen tapaan lukevat voisivat näiden fonttien avulla jotenkin tehostaa lukemistaa. En ole kuitenkaan löytänyt todisteita siitä, että erikoiset suunnitteluratkaisut joita on käytetty osassa aiemmin esitellyistä fonteista kuten Read Regular, Dyslexie, OpenDyslexic tai Sylexiad, auttaisivat lukemisen erityisvaikeuksia omaavia tai tavalliseen tapaan lukevia nostamaan lukunopeutta tai tekemään vähemmän virheitä lukiessa. Oikeastaan on ylipäätään kyseenalaista voidaanko lukemista parantaa ulkoisilla keinoilla, vai onko kyse enemmänkin siitä ettemme typografisilla ratkaisuilla vaikeuta sitä. Varsin monet fonteista ovat olleet yleiseen hintatasoon sekä työn laatuun nähden hintavia ja kun sen tekijän yhdistää katteettomiin lupauksiin, aletaan mielestäni liikkua eettisesti harmaalla alueella. Kuitenkin osa dysleksian omaavista on kokenut fontit hyödylliseksi ja se on tekijä jota emme voi mitenkään sivuuttaa, heidän mielipiteensä painaa enemmän kuin yhdenkään typografin, kirjainsuunnittelijan tai tutkijan. Onko näissä tapauksissa fonttien positiivinen vaikutus sitten ollut lumelääkkeen kaltainen vai ei, siihen en usko kenenkään pystyvän nykyisillä tiedoilla ja tutkimustuloksilla luotettavasti vastaamaan – ja onko sillä lopulta edes merkitystä? Joka tapauksessa tämä ryhmä, joka on kokenut fontit merkittäväksi avuksi, on lukumäärällisesti hyvin pieni ja heidän tarpeensa ovat hyvin yksilöllisiä.

On tavallaan luonnollista, että toivomme tehokkaita, selkeitä ja helppokäyttöisiä työkaluja joilla voisimme parantaa ihmisten elämänlaatua. Valitettavasti niin kuin lähes aina, todellisuus on tylsempi eikä helppoja ratkaisuja ole olemassa. Visuaalisen työn tekijöille saattaa olla loogista ajatella, että pystyisimme parantamaan lukemista kehittämällä parempia fontteja. Tuolloin suunnittelijat näkevät lukemisen erityisvaikeudet havaitsemiseen liittyvänä ongelmana. Näkökyky ja havaitseminen ovat kuitenkin vain osa lukemisen monimutkaista prosessia jossa huomattavasti isommassa roolissa ovat kognitiiviset kyvyt vastaanottaa, tallentaa, käsitellä ja käyttää informaatiota. Tämä ei tarkoita, että fonttien kehittäminen olisi turhaa työtä tai typografiaan keskittyminen tarpeetonta. En myöskään tyrmää ajatusta, etteikö visuaalisilla ratkaisuilla olisi mahdollista tehostaa viestin välitystä nykyisestä – uskon kuitenkin, että tämä vaatisi huomattavasti suurempia muutoksia tavassamme tuottaa kirjoitusmerkkejä.

Typografialla on suuri merkitys lukukokemukseen ja tuo merkitys korostuu erityisesti silloin kun kyse on huonosta typografiasta. Entinen opettajani professori Tapio Vapaasalo esitti asian siten, että graafisen suunnittelijan työtä ei osata aina hahmottaa ja arvostaa siitä syystä että hyvin tehty suunnittelutyö tekee itsensä näkymättömäksi – tuotettu visuaalisuus on niin luonnollinen osa ympäröivää elämäämme, että yleensä tiedostamme sen (rakenteen) olemassaolon vasta silloin kun suunnittelija ei ole onnistunut työssään. Laadukas suunnittelutyö vaatii aina osaamista, aikaa ja vaivaa, mikä tulisi ottaa huomioon heti ensi metreiltä asti kun erilaisten hankkeiden aikatauluja ja budjetteja mietitään. Hyvä luettavuus syntyy monesta osatekijästä ja sen parantamisessa tehokkaimmat keinot ovat laadukas koulutus, hyvät ohjeistukset sekä taittajan kunnioittava asenne tekstiä ja lukijaa kohtaan.

 

 

Kirjalliset lähteet:

Itkonen, Markus (2003). Typografian käsikirja. Helsinki: RPS-yhtiöt

de Leeuw, Renske (2010). Special Font For Dyslexia? (Master’s thesis). University of Twente

Hillier, Robert Alan (2006). A TYPEFACE FOR THE ADULT DYSLEXIC READER. Norwich School of Art and Design.

Rello, Luz & Baeza-Yates, Ricardo (2013) Good Fonts for Dyslexia. USA: ASSETS 2013 (Conference of Computers and Accessibility)

Eurographic Press Interview (1962) Designer’s profile: Adrian Frutiger. No. 9 tammikuu, 258-262. Iso-Britannia

20. maaliskuun 2014 kirjoittaja Topi Lehto
Luokka: Graafinen suunnittelu | 4 kommenttia

Kommentit (4)

  1. Hei Topi, kiitos kirjoituksesta. Hyvin pohdit esimerkiksi Tiresias-tekstitysfontin käyttöä. Konteksti ja käyttötarkoitus vaikuttaa selkeyteen, tekstityksessä selkeä ei välttämättä olekaan selkeää laajana leijatekstinä. Jatkan lukemista!

  2. Moi Topi! Kiitos hyvästä ja mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Pitää poiketa tänne useamminkin.
    Ja ”readbility” vs ”legibility” suomennokset pitäisi kehittää!

  3. Moi. Kiitos mielenkiintoisesta ja hyvin rakennetusta artikkelista.

    Tuolle readability – legibility sanaparillehan Markus Itkonen ehdottaa Typografian käsikirjassa suomennoksia ”helppolukuisuus” ja ”tunnistettavuus”. Kirjainten ja sanojen tunnistettavuus (erottuvuus toisistaan), on siis tärkeä osa tekstin helppolukuisuutta.

  4. On mennyt minulta ohi tuo Itkosen määritelmä, minulla on tosin Typografian käsikirjasta ensimmäinen 2003 julkaistu painos joten saattaa johtua siitäkin. Itkosen määritelmä on ehdottomasti toimivampi ja loogisempi joten täytyypä jatkossa siirtyä siihen. Kiitos Ilkka kommentistasi.

Kirjoita vastine

Pakolliset kohdat on merkitty asteriskilla *